Ei riemulla loppua eikä rajaa

Sosiaalisinkin ihminen on pe­rus­ta­van­laa­tui­sel­la tavalla yksin. Usein tämä inhimillisen olemassaolon peruspiirre meiltä unohtuu. Se unohtuu, koska seuraamme päivittäin ”sosiaalista” mediaa, jaamme tarinoita, kuvia ja kokemuksia sekä käymme keskusteluja ja vietämme aikaa ystävien ja läheisten kanssa. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, miltä kenestäkään toisesta ihmisestä tuntuu tai miten joku itseni ulkopuolinen yksilö kokee maailman. Toisen asemaan ei voi asettua.

Onko tällä huomiolla jotain tekemistä meneillään olevan Päättymättömän riemun luku-urakkani kanssa. Kyllä. Jo ensimmäisen 30 sivun aikana oivalsin, että minun on turha kirjoittaa mitään itse kirjasta. Ehkä se on taitavasti tai ovelasti kirjoitettu, ehkä ei. En ole ainakaan akateemisessa mielessä kirjallisuuden asiantuntija, joten en osaa arvioida David Foster Wallacen kirjaa teknisenä suorituksena. Mitä kirjallisia ominaisuuksia minun tulisi etsiä pohtiessani sitä, onko käsissäni hyvä kirja?

Ylipäätänsä kirja-arvostelut, joita maailmasta löytyy enemmän kuin tarpeeksi, ovat kummallinen ilmiö. Voiko arvostelu kertoa jotain itse kirjasta, jos kirjan lukukokemus on kuitenkin aina subjektiivinen? Mikä olisi minun lukusuositukseni arvo sinulle, kun olemme kuitenkin kaksi täysin eri ihmistä? Kirjaa arvostellessa tulisikin kertoa siitä, millainen kokemus kirjan lukeminen oli, mitä tunteita tai ajatuksia kirja herätti. Ja tällainen arvostelu kertookin itseasiassa arvostelijasta, siitä millainen ihminen hän on, eikä niinkään teoksesta. Älkää siis luottako kirja-arvosteluihin ostopäätöksiä tehdessänne.

Kun kuulee jotakin tiettyä kirjaa kehuttavan, niin mistä oikein on kyse? Miksi jokin kirja nostetaan sellaiseen asemaan, että lähes jokaisen kannattaisi se lukea? Henkilöhahmojen kuvaukset, juoni ja juonenkäänteet tai kielen rikas käyttö ovat esimerkkejä niistää moninaisista seikoista, joita kirjaa arvioitaessa saatetaan nostaa esiin. Kirjailijan tekninen taitavuus on epäilemättä yksi niistä seikoista, joka vaikuttaa siihen, miten hänen kirjansa koemme. Mutta eikö viime kädessä ole kuitenkin kyse siitä, miltä arvostelijasta tuntui kirjaa lukiessaan? Ja tähän tunteeseen kirjailijan taitavuus vaikuttaa uskoakseni hyvin vähän. Teknisesti hyvää kirjaa kannattaisi suositella ystävälle, jos me ihmiset olisimme toistemme kaltaisia kannattaisi. Mutta emme ole. Siksi minulle niin rakas teos tuottaakin toiselle pettymyksen.

Jos tunnekokemuksen voimakkuus on mittarimme sille, onko kirja hyvä vai huono, niin surkea kirja voikin olla todella hyvä teos. Ehkä omille ystävilleen pitäisikin suositella todella huonoja kirjoja. Mutta missä ovat ne kriitikkojen suosittelemat esikoiskirjat, jotka saavat meissä aikaan aitoa pitkästymistä, turhautumista, kyllästymistä, vihaa, merkityksettömyyden tunnetta tai jotain sellaista perustavanlaatuista kuvotusta, mitä Sartren Roquentin kokee. Kovin harvassa ovat ne arvostelijoiden ylistämät kirjat, joiden lukeminen on yhtä tylsää kuin tarkoituksettomaan toimistotyöhön valmistavan sunnuntain yksin viettäminen. Ja jos tällaiseen kirjalliseen helmeen törmää, niin miksi niin harva sen haluaa lukea?

Huonon kirjan lukeminen tai todella huonon elokuvan katsominen on monesti turhauttavaa ajanhukkaa ja synnyttää ajatuksen siitä, että taas hukkasin tunnin kallisarvoisesta elämästäni. Mutta tällainen harmistuminen ei ole kovin hyödyllistä, ennemminkin pitäisi osata iloita siitä turhautumisen tunteesta, minkä kokemus sai aikaan. Kuinka hienoa onkaan olla osa todellisuutta, missä huonon elokuvan katsominen tai surkean kirjan lukeminen voi saada meidät jopa suuttumaan itsellemme!

Olen lukenut Päättymätöntä riemua 30 sivua ja se on saanut minut ajattelemaan. Jäljellä on vielä 1022 sivua. Riemun loppu ei ole vielä lähellä.

FT Antti Kuusela

Antikvariaatti Sofian toimitusjohtaja

Kuvat: Riitta-Ilona Pummi-Kuusela.