Silmäin alla -blogi
Antikvariaatti Sofian Silmäin alla -blogiin rustaillaan lukukokemusten lisäksi sattumuksia antikvariaatin arjesta. Mahdollisesti teemme myös kirjailija- ja tutkijahaastatteluita.
Mihin rakkaus pystyy?
“Rakkaus kirkastaa näkökykyä – se on tuulilasinpyyhkijä silmämunan ikkunassa”, kirjoittaa Julian Barnes teoksessaan 10 ½ lukua maailmanhistoriaa. Myös kirjoihin kannattaa suhtautua hellästi ja kunnioituksella. Mikäpä terävöittäisi näkökykyä paremmin kuin hyvä kirja. Ihmisten välisen rakkauden mysteeri ulottuu myös ihmisen ja kirjan väliseen suhteeseen. Tietty teos voi synnyttää rakkauden ensisilmäyksellä, mikä johtaa tärkeään, koko elämän kestävään merkitykselliseen suhteeseen. Kirjallisten trendien seuraaminen ja palkitut teokset voivat synnyttää ihastumisia ja lyhyitä suhteita, jotka myös päättyvät nopeasti.
Itseään tai toista ei voi kuitenkaan pakottaa rakastamaan. Jos kirja ei avaudu sinulle samoin kuin kriitikolle tai jos pidät opuksesta, jota ystäväsi halveksuvat, se ei tarkoita, että vika on sinussa tai kirjassa. Kyseessä on rakkauden mysteeri, josta ei voi sanoa mitään.
Aloitin Päättymättömän riemun tämän vuoden maaliskuussa ja vakaa aikomukseni oli raportoida antikvariaattimme blogissa, miten järkäleen lukukokemus etenee. Nyt vuoden lopun jo häämöttäessä huomaan, että lähdin David Foster Wallacen teosta kohti väärällä jalalla ja silmämuna sumeana. Olen kirjassa edelleen sivulla 33 ja blogitekstejä on syntynyt kaksi. Tämä kertoo itselleni jotain olennaista lukemisesta, kirjoista, kirjoittamisesta ja tästä ajasta. Lukemista ei pidä suorittaa, kirjaan ei saa kohdistaa ennakko-odotuksia, vaan se täytyy ottaa vastaan sellaisenaan, kuten rakas ihminenkin.
FT Antti Kuusela
Antikvariaatti Sofian toimitusjohtaja, tutkija
Julkaistu 6.12.2022.
Kirjoittamisen kuninkaan lumo ei lakastunutkaan
Kiitos Stephen Kingin, en ole yli 20 vuoteen tuntenut houkutusta uimiseen nähdessäni järvessä kelluvan lautan tai veden ylle laskeutuvan usvan. Nuoruusvuosiini kuului vahvasti Kingin tuotannon ahmiminen. Lähikirjaston hyllyistä kannoin kotiin toki muitakin kirjoja, mutta etenkin Carrie, Cujo, Hohto, Piina, Tarpeellista tavaraa ja Tukikohta sekä Kingin lukuisten novellien sisällöt piirtyivät vahvasti uniin ja mielikuvitukseeni välkkymään.
Aikuistuessani uusimmat Kingit päätyivät käsiini harvoin. 2010-luvulla tuntui, että hänen teoksensa eivät ole samasta kynästä. Tuli jopa olo, että terä on tylsynyt niin, ettei Kingin kirjoihin kannata enää tarttua. Jotenkin etäännyin tuotantonsa lumosta.
Omien kirjoitustaitojeni kehittämiseksi luin muutama vuosi sitten Kirjoittamisesta: Muistelmia leipätyöstä -teoksen. Siinä Stephen King käy läpi elämäänsä ja uraansa sekä jakaa suorasanaisia näkemyksiä kirjoittamisesta. Teoksen parasta antia ovat hyödylliset ja kiintoisasti muotoillut kirjoittamisohjeet. Etenkin editointia koskevat vinkit kannattaa lukea ja omaksua. Tuo kirja synnytti minussa uudelleen King-huuman. Huomasin yhä useammin vilkuilevani Antikvariaatti Sofiassa jännärihyllyä, josko siellä olisi joku lukematon King, johon tuntisin vetoa tarttua. Lopulta sellainen Sofiaan ilmestyi.
Vuonna 2021 julkaistun Billy Summers -teoksen kannessa on The Guardianin arvostelu ”Kingin paras kirja vuosiin.” Ilolla yhdyn tuohon. Jo muutaman ensimmäisen sivun jälkeen tunsin palanneeni 1990-luvun lukuelämyksiin. Samalla ihastelin sitä, että kerrankin joku kirjoittaa, kuten ”opettaa”: Kingin Kirjoittamisesta-kirjassaan latelemat vinkit ovat olleet käytössä Billy Summersia naputellessaan. Selkeää tekstiä. Ei ylikuvailemista. Ei liian pitkiä virkkeitä eikä hankalia lauserakenteita. Henkilöhahmojen nimet ovat helposti luettavia ja muistettavia. Vetovoimaisia sanoja ja oivaa juonen kuljetusta, jotka suorastaan pakottavat lukemaan vielä seuraavan ja sitä seuraavankin sivun ennen kuin kirjan malttaa laskea lepoon. Kiitän Stephen Kingin lisäksi suomentajaa työstään. Ilkka Rekiaho hyödyntää kieltämme tavoin, joista uskoisin Kinginkin pitävän.
Billy Summersin juonta en ryhdy tässä avaamaan. Annan muillekin Kinginsä vuosiksi sivuuttaneille mahdollisuuden uuteen lähentymiseen ilman sisällön paljastamista. Itselläni kävi pitkästä aikaa niin, että solahdin henkilöhahmoihin ja juonimaailmaan mukaan kuin kadunkulmaan silminnäkijäksi. Melkein kuiskailin ohjeita päähenkilölle. Näin on käynyt viimeksi Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan äärellä muutama vuosi sitten. Nyt toivon, että King jatkaa kirjoittamistaan. Uusia teoksiaan odotellessa yritän palata lukematta jääneiden pariin. Taidan etsiä käsiini Mersumiehen.
King, Stephen: Billy Summers, 2021. Suomentanut Ilkka Rekiaho. Suomenkielisen laitoksen julkaisija on Tammi.
FM Riitta-Ilona Pummi-Kuusela
tutkija ja tiedeviestinnän asiantuntija
Julkaistu 15.5.2022.
Ei riemulla loppua eikä rajaa
Sosiaalisinkin ihminen on perustavanlaatuisella tavalla yksin. Usein tämä inhimillisen olemassaolon peruspiirre meiltä unohtuu. Se unohtuu, koska seuraamme päivittäin ”sosiaalista” mediaa, jaamme tarinoita, kuvia ja kokemuksia sekä käymme keskusteluja ja vietämme aikaa ystävien ja läheisten kanssa. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, miltä kenestäkään toisesta ihmisestä tuntuu tai miten joku itseni ulkopuolinen yksilö kokee maailman. Toisen asemaan ei voi asettua.
Onko tällä huomiolla jotain tekemistä meneillään olevan Päättymättömän riemun luku-urakkani kanssa. Kyllä. Jo ensimmäisen 30 sivun aikana oivalsin, että minun on turha kirjoittaa mitään itse kirjasta. Ehkä se on taitavasti tai ovelasti kirjoitettu, ehkä ei. En ole ainakaan akateemisessa mielessä kirjallisuuden asiantuntija, joten en osaa arvioida David Foster Wallacen kirjaa teknisenä suorituksena. Mitä kirjallisia ominaisuuksia minun tulisi etsiä pohtiessani sitä, onko käsissäni hyvä kirja?
Ylipäätänsä kirja-arvostelut, joita maailmasta löytyy enemmän kuin tarpeeksi, ovat kummallinen ilmiö. Voiko arvostelu kertoa jotain itse kirjasta, jos kirjan lukukokemus on kuitenkin aina subjektiivinen? Mikä olisi minun lukusuositukseni arvo sinulle, kun olemme kuitenkin kaksi täysin eri ihmistä? Kirjaa arvostellessa tulisikin kertoa siitä, millainen kokemus kirjan lukeminen oli, mitä tunteita tai ajatuksia kirja herätti. Ja tällainen arvostelu kertookin itseasiassa arvostelijasta, siitä millainen ihminen hän on, eikä niinkään teoksesta. Älkää siis luottako kirja-arvosteluihin ostopäätöksiä tehdessänne.
Kun kuulee jotakin tiettyä kirjaa kehuttavan, niin mistä oikein on kyse? Miksi jokin kirja nostetaan sellaiseen asemaan, että lähes jokaisen kannattaisi se lukea? Henkilöhahmojen kuvaukset, juoni ja juonenkäänteet tai kielen rikas käyttö ovat esimerkkejä niistää moninaisista seikoista, joita kirjaa arvioitaessa saatetaan nostaa esiin. Kirjailijan tekninen taitavuus on epäilemättä yksi niistä seikoista, joka vaikuttaa siihen, miten hänen kirjansa koemme. Mutta eikö viime kädessä ole kuitenkin kyse siitä, miltä arvostelijasta tuntui kirjaa lukiessaan? Ja tähän tunteeseen kirjailijan taitavuus vaikuttaa uskoakseni hyvin vähän. Teknisesti hyvää kirjaa kannattaisi suositella ystävälle, jos me ihmiset olisimme toistemme kaltaisia kannattaisi. Mutta emme ole. Siksi minulle niin rakas teos tuottaakin toiselle pettymyksen.
Jos tunnekokemuksen voimakkuus on mittarimme sille, onko kirja hyvä vai huono, niin surkea kirja voikin olla todella hyvä teos. Ehkä omille ystävilleen pitäisikin suositella todella huonoja kirjoja. Mutta missä ovat ne kriitikkojen suosittelemat esikoiskirjat, jotka saavat meissä aikaan aitoa pitkästymistä, turhautumista, kyllästymistä, vihaa, merkityksettömyyden tunnetta tai jotain sellaista perustavanlaatuista kuvotusta, mitä Sartren Roquentin kokee. Kovin harvassa ovat ne arvostelijoiden ylistämät kirjat, joiden lukeminen on yhtä tylsää kuin tarkoituksettomaan toimistotyöhön valmistavan sunnuntain yksin viettäminen. Ja jos tällaiseen kirjalliseen helmeen törmää, niin miksi niin harva sen haluaa lukea?
Huonon kirjan lukeminen tai todella huonon elokuvan katsominen on monesti turhauttavaa ajanhukkaa ja synnyttää ajatuksen siitä, että taas hukkasin tunnin kallisarvoisesta elämästäni. Mutta tällainen harmistuminen ei ole kovin hyödyllistä, ennemminkin pitäisi osata iloita siitä turhautumisen tunteesta, minkä kokemus sai aikaan. Kuinka hienoa onkaan olla osa todellisuutta, missä huonon elokuvan katsominen tai surkean kirjan lukeminen voi saada meidät jopa suuttumaan itsellemme!
Olen lukenut Päättymätöntä riemua 30 sivua ja se on saanut minut ajattelemaan. Jäljellä on vielä 1022 sivua. Riemun loppu ei ole vielä lähellä.
FT Antti Kuusela
Antikvariaatti Sofian toimitusjohtaja, tutkija
Julkaistu 8.4.2022.
Päättymätöntä riemua Sofiassa
Yksi antikvariaatissa työskentelyn monista hienoista puolista on se, että käsiin putoaa päivittäin kirjoja, jotka tekee heti mieli lukea. Toimittaja D. T. Maxin kirjoittama David Foster Wallacen elämäkerta oli yksi teoksista, joka päätyi väliaikaisesti yöpöydälleni. Elämäkerta valotti kirjailijan persoonaa ja inspiroi minut tilaamaan massiivisen järkäleen, vuonna 2020 suomennetun Päättymättömän riemun, minkä lukemista olin jo tovin suunnitellut.
Allekirjoittaneen, vuonna 1978 syntyneen, yksi ongelmista tai haasteista on, että nykyisin maailmassa on lähes kaikkea liikaa. Ennen oli monin tavoin helpompaa. Televisiokanavia oli kolme ja kiinnostavia tv-ohjelmia tuli pari kertaa viikossa. Internetiä tai kännyköitä ei ollut. Kirjoja oli ja niitä luin hyvin paljon.
Nyt tietokone ja puhelin ovat pullollaan uutisia ja muuta potentiaalisesti kiinnostavaa luettavaa tai ainakin silmäiltävää. Suoratoistopalveluissa on niin paljon elokuvia, dokumentteja ja sarjoja, että niitä ei ehdi katsoa. Koska ihmisen aika on rajallinen, on syytä aika ajoin miettiä, miten sen käyttää.
On hämmentävää ajatella, että jos elän 80-vuotiaaksi, minulla on vielä noin 1 924 lauantaita edessäni. Lähtökohtaisesti pyrin nauttimaan jokaisesta. Mikä elokuva olisi paras valinta, kun päiviä on edessä äärellinen määrä? Huomaan, että tätä päätöstä on vuonna 2022 vaikea tehdä itse. Helpompaa on Internetin avulla selvittää, mistä muut ovat pitäneet. Tuntuu jollain tavalla järjettömältä valita katsottavaksi elokuva, jota suurin osa katsojista on pitänyt surkeana, jos vaihtoehtona on elokuva, jonka lähes kaikki ovat arvioineet loistavaksi.
Miten tämä liittyy 1052-sivuiseen Päättymättömään riemuun? Näin pitkän teoksen aloittaminen on huomattava ajallinen investointi ja tästä syystä tuttu ilmiö nosti päätään. Onko kirja tarpeeksi hyvä, että se kannattaa lukea? Yöpöydälläni ja muilla hyllyillä on vinoja pinoja kirjoja, jotka odottavat vuoroaan. Osa näistä liittyy tutkimukseeni, joten niiden lukeminen on hyödyllistä eri mielessä kuin Päättymätön riemu. Tai näin joku voisi ainakin väittää. Jotkin pinossani olevat teokset ovat todennäköisesti helpompia kuin Wallacen kirja. Niiden kohdalla ei tarvitse ajatella yhtä paljon, mikä on hyvästä, jos kirjan haluaa rentouttavan päivän päätteeksi.
Kiusaus selvittää, mitä muut ovat ajatelleet Päättymättömästä riemusta voisi olla suuri. Tiedän, että se on saanut arvosanan 4,26 Goodreads-palvelun 82 098 arvostelijalta. Stephen Kingin It, eli Se, on saanut arvosanaksi 4,25, joskin arvostelijoita on lähes miljoona. Ehkä Se, josta vuonna 1992 kovasti pidin, ja Päättymätön riemu ovat siis yhtä hyviä tai yhtä huonoja?
Mielenkiintoista kyllä, toisin kuin elokuvien kohdalla, en ole koskaan valinnut kirjaa sen perusteella, miten muut ovat sitä arvioineet. Joskus olen tosin jälkikäteen mielenkiinnosta selvitellyt, miten muut ihmiset ovat kokeneet jonkin lukemani teoksen. Tartun siis Wallacenkin kirjaan kiinnostuksella, ilman ennakkotietoja tai luuloja ja annan kirjan tehdä vaikutuksen, millainen se sitten onkaan.
Jo 33 ensimmäistä sivua ovat olleet kaksijakoinen kokemus. Ensimmäisen viiden sivun jälkeen meinasin jo päättää, että tämä oli tässä, mutta sivulla 17 huomasin hymyileväni lukiessani ilmauksen ”Lukee kuin imuri.” Tunnistinko kenties imurista itseni? En ehkä pystykään laskemaan teosta käsistäni ennen viimeistä sivua. Kiinnostava matka siis epäilemättä edessäni. Tulevat viikot kertovat, onko se päättymätöntä riemua.
FT Antti Kuusela
Antikvariaatti Sofian toimitusjohtaja, tutkija
Julkaistu 14.3.2022.
